Koska väsymys on tänään sellaista hillitöntä ja ahdistavaa sorttia onkin hyvä päivä kirjoittaa blogia. Pieni sisäinen ääni huutaa "Emmä haluu. Jätä mut rauhaan. Anna olla. Emmä osaa." Samaa settiä jatkuvalla syötöllä.
Kun pääsee kotiin niin ääni laitetaan hiljaisimmalle mahdolliselle tasolle ja kuvitellaan ettei se ole sielä mutta sielä se on ja huutaa. Sitten sitä vaan hymyilee innokkaammin että unohtaisi koko känkkäränkän.
Pitkään kuvittelin ettei muilla koskaan ole sellaisia päiviä mutta nyt olen oppinut tunnistamaan tuon pakotetun hymyn kanssaeläjien kasvoilla. Silloin niille on hyvä antaa tilaa ja kuitenkin samalla olla läsnä. Viedä kupillinen teetä ja ehdottaa kirjan lukemista tai muuta rentouttavaa puuhaa.
Yleensä hyvä kirja vie omat ajatukset niin kauas känkkäränkästä ettei sitä sitten enää muistakkaan kun laittaa vaalean keltainen laululintukirjanmerkin sivujen väliin ja asettaa opuksen pöydälle. Nyt jo helpottaa kun ajattelee sitä hetkeä vaikka vielä on monta tuntia jaksettavana.
Odotusta vaikuttaa se että näin joulun alla koitan olla syömättä hirveitä övereitä vaikka kaupat ja kahvipöydät notkuvat herkkuja. Olisi helpompaa avata suklaalevy siihen kirjan kumppaniksi mutta nyt ei pysty. Perin harmillista.
Ps. Viime talvena havaitsin että ketutukseen auttaa myös erinäinen lumimöhkäleiden tallonta tai potkinta. Tänään on huopatossut jalassa ettei mitään klangia kyllä saa aikaan vaikka kuinka pomppisi mutta ehkä voin hypätä hankeen tekemään lumienkelin kun pääsen kotiin.
Joulun alla känkkäränkkäkohtaus on väistämätön, jossain vaiheessa aina palaa proppu ;D
VastaaPoista