Lauantai

Kirjoittaminen ja lukeminen on yksinäistä hommaa. Tämä työ on onneksi opettanut että viihdyn aika hyvin itseni kanssa. Tänään vain hetki kirjoittamista ja loppupäivä haahuilua ja lomailua. Maanantaina sitten enemmän. Harmittaa että tunnit on niin lyhyitä ja että aina välillä vaan täytyy lorvailla.

Uudenlainen suhde aikaan

Nykyisin aikaa tulee mitattua hyvin eri tavalla kun vaikka kolme vuotta sitten. Nyt aikaa mitataan mm. seuraavilla mittareilla:

- haaveiluun käytettyä laatuaikaa
- rakkaan kanssa vietettyä aikaa
- ruuanlaittoon, sen suunnitteluun ja ostoksiin liittyvä aika
- työaika
- ulkoiluun, retkeilyyn ja liikuntaan käytettävä aika

Aiemmin aikaa mitattiin esimerkiksi näin:

- kiire kokoukseen
- kiireessä tenttiin lukemista
- kiireesti ystävien kanssa kahvittelua ennen johonkin toiseen tapaamiseen rientämistä
- kiireesti syömistä kiireisessä opiskelijaravintolassa
- tulevaisuusahdistelua ja muuta murehtimista (no, murehtimista sentään nyt vieläkin tapahtuu ajoittain mutta se vie melko vähän aikaa, ehkä keskimäärin kaksi tuntia viikossa)

Olen ollut nyt tietokirjaprojektin alettua valtavan väsynyt ja luulen että se johtuu suuresti rentoudesta jonka oma itsenä työskenteleminen ja kiireettömyys mahdollistaa. Teen ajoittain pitkiäkin päiviä ja olen miettinyt seuraavan päivän hommia kotona työpäivän jälkeenkin mutta työ ei sinänsä aiheuta mitään ahdistusta vaan on yksi olemisen muoto. Ihanaa.

Voi kun saisin lokakuun jälkeenkin joskus palata tähän tilaan. Huomaan etten kaipaa suoraa asiakaspalvelua ja jatkuvaa huonoa palautetta ja nautin erityisen paljon siitä ettei työtäni valvota kellokortilla vaan omilla laadullisilla mittareilla ja myöhemmin ulkoisilla laadullisilla mittareilla. Myös se ettei työ ole sidottu johonkin tiettyyn paikkaan tuntuu luksukselta. Näin työ voi olla osa elämää.

Elän tietysti melkoisessa illuusiossa enkä kuvittelekkaan että voisin elättää itseni näin mukavasti pidemmän päälle mutta nautin juuri nyt jokaisesta hetkestä.

Vaikka valtamedioita mukaillen minun tulisi hävetä korkeakoulutustani ja nöyrtyä siihen ettei taiteentutkimusta tai sivistystä ja kulttuuria yleensä pidetä yhteiskunnassamme kovin tärkeänä olenkin aika iloinen että saan käyttää taitojani ja tietämystäni ja uskon että kirjan muodossa niistä pienistä ajatuksista voi olla iloa monelle lukijalle. Tuntuu että visuaalisesta ympäristöstä kirjoittaminen on vaatinut hidastamista ja pysähtymistä. Katsominen on yllättävän hidasta puuhaa; ihanaa! :)

Työt aloitettu tietokirjan parissa

Aloitin työt (tietysti syysnuhan riivaamana) laittamalla seinälle pöllöjulisteen ja kasaamalla kirjat työpöydän reunalle.

Ajattelin kirjoitella tänne blogiin aina kun olen päässyt työssä jollakin merkittävällä tavalla eteenpäin ja nyt on taas sellainen hetki.

Jatkoapurahahakemuksia raapustellessa oman työn fokus on tarkentunut ja kirjoittamisen aloittaminen tuntuu olevan lähempänä. Olen irrotellut kirjoittamista kirjoittamalla kirjeen siskolle ja aloittelemalla henkilökuvan kirjoittamista erääseen turkulaiseen virkeeseen kirjallisuulehteen.

Kirjoittaminen on tuntunut jotenkin vaaralliselta. Olen viimeisten neljän vuoden aikana kirjoittanut lähinnä hyvin tulostavoitteellisesti; ensin gradua arvosteltavaksi, sitten töissä raportteja ja virallisia tekstejä joissa ei voi olla virheitä ja joita katsotaan ankaralla silmällä.

Luovan tekstin tuottamiselle on jäänyt sarjakuvat. Omissa sarjakuvissa teksti onkin usein ala-asemassa koska olen aina kokenut olevani vapaampi piirtäessä kuin kirjoittaessa.

Nyt minulla on kuitenkin mahdollisuus tuottaa tekstiä vapaammin ja villimmin. Tietokirjaa varten tekstin tulee olla soljuvaa, ymmärretävää ja mielenkiintoista mutta silti kirjoittaminen on paljon rennompaa kuin aiemmin.

Ainakin niin kauan kun tekstit pysyvät lähinnä tietokoneen tidostoissa minun ei tarvitsi hillitä niitä eikä pakottaa niitä mihinkään muottiin vaan voin kirjoittaa julkisesta taiteesta oletelulle lukijalleni niinkuin hän istuisi edessäni ja minä yrittäisin saada viestiäni perille.

Tälläinen kertojan rooli sopii minulle hyvin. Sitä fiilistellen jatkan eteenpäin.

Ai niin. On työhuoneen seinällä pöllön lisäksi toinenkin kuva, se on peruna. Se muistuttaa minua siitä ettei kannata tehdä asioista turhan monimutkaisia.